*

Spargendi lapides Harri Kivistö eduskuntaan

Luovaa työtä, osa 52: Rachmie

Luova työ on vihdoin loppunut! Tämä oli eräänlainen kokeilu — koe, miltä tuntuisi säveltää kappale viikossa vuoden ajan kaiken muun tekemisen ohessa: millä tavalla luovuus kestäisi, alkaisiko puuduttaa, miten tahti heijastuisi ympärille? Toisena pointtina oli osoittaa, että luovaa työtä voi vallan hyvin tehdä ilman tekijänoikeuksien suojaa. Myönnettäköön, että vaikka olen julkaissut teokseni vapaan jakelun ja epäkaupallisen käytön mahdollistavalla CC-lisenssillä (CC-by-nc 3.0), olen vielä pidättänyt kaupallisen käytön oikeudet. Tämä heijastelee Piraattipuolueen näkemystä siitä, mihin suuntaan tekijänoikeuksia tulisi kehittää.

Yhä useammin ihmiset väittävät, että luova työ kuolee mikäli tekijänoikeuslainsäädäntö ei ole tietynlainen. Tällaiset vapaan kulttuurin esimerkit, joita on maailma pullollaan (jamendoon voi kuka tahansa mennä uppoutumaan vapaan musiikin valtavaan mereen), osoittavat yhä selvemmin ja selvemmin, että kulttuuria syntyy täysin riippumatta siitä, millaisia tekijänoikeussuojia yhteiskunta antaa.

Teen myöhemmin selvityksen koko vuoden saldosta, tarkemmista havainnoista ja niin edelleen. Säveltämistä en toki aio lopettaa, kuten en syömistäkään.

 

Viikon 12 teos: Rachmie (22.3.2011) (sanat)

 

Sävellysvuoden viimeinen kappale juhlistaa fuusiota — ei mitään tiettyä genreä, vaan eri musiikkityylien sulauttamista yhteen. Kappaleen alkuperäinen inspiraatio ja yksi selkeistä teemoista tulee Rachmaninoffin toisesta sinfoniasta (mm. adagion alussa tämä varsin sibeliaaninen teema erottuu selkeästi; Ashkenazyn versioista olen aina pitänyt, Sibeliusta paljon enemmän kuunnelleena). Ajatus oli tietenkin lähteä viemään ajatusta täysin eri suuntaan, ja tietenkin voimakkaalla synkopoinnilla tuoda se varsinaiseksi jazz-fuusioksi. Jostain syystä tahtilajiksi sementoitui 5/4; tämä oli aivan alkuvaiheen juttuja, kappalehan on kytenyt mielessä jo kovin pitkän aikaa.

En jaksanut nähdä vaivaa kirjoittaa kahdeksasosia synkopoiduiksi, koska olen tottunut muutenkin soittamaan suoriksi kirjoitetut kahdeksasosat epätasaisesti ellei jokin hyvä syy kappaleessa estä tätä. Olen huomannut samaa tendenssiä monissa jazz-nuotituksissa.

Kappaleessa on myös sanat. Viimeisellä sivulla tahdeissa 165—173 laskeudutaan kolmiääniseen a cappellaan, joka pohjustaa lopun sooloja. Laulussa tämä venäläinen kosmopoliitti ja romanttinen modernisti saa ansaitsemansa rustisen ylistyksen. Kuten tavallista, yli yhden tahdin tauot tulee ymmärtää vapaaksi improvisaatioksi annetuilla soinnuilla.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat